Terveisiä äitiyden mustasta aukosta! Täällä ollaan, eikä uraa tekemässä. Joka on huono. Vai hyvä? Mene ja tiedä. Vanhemmuus, saati se myyttinen ÄITIYS on tulenarka ja haavoittuvainen aihe, koska se on niin merkittävä ja merkityksellinen juttu. Ja vaikea. Mielestäni vanhemmuus tiivistyy kokemukseen siitä, että tekee parhaansa ja vähän päälle, eikä pääse lähellekään tyydyttävää suoritusta. Ainakaan kaikkia tyydyttävään.

Lapset nimittäin ”tehdään” aina liian aikaisin tai myöhään. Lapsia ei ”tehdä” vaan niitä saadaan. Lapsia tehdäänsaadaan liian köyhänä, liian menestyneenä, liian itsekkäänä, liian keskiluokkaisina, liian toivottuina tai vahingossa. Lapsia on liikaa, liian vähän, liian pieni ikäero, liian suuri ikäero ja ainakin ne on väärän muotoisia ja taatusti tiellä, liian riehakkaita ja ujoja. Liian hienosti tai nukkavierusti puettuja. Liian hienot rattaat ovat vähintään täysin anteeksi antamaton virhe, ainakin jos et satu näyttämään kantasuomalaiselta.

Äiti on rupsahtanut ja kyllähän toi meikkaamiseen käytetty aika on suoraan lapselta pois. Äitiyden mustaan aukkoon uppoudutaan säälittävästi ja unohdetaan oma minuus. Äitiydelle ei omistauduta tarpeeksi, vaan harrastellaan tai tehdään uraa itsekkäästi eikä selkeästikään laiteta lasten etua oman edelle.  Päivähoito. Ei edes mennä tähän aiheeseen. Tutkimusten mukaanhan aikaisin päivähoitoon laitetusta/ päässeestä lapsesta tulee sosiaalisesti lahjakas ja älykäs menestyjä sekä stressiherkkä ja kiintymyssuhteeltaan vaurioitunut ihmisraunio. Valitse siitä. Muista kuitenkin, että valitsit niin tai näin, niin äidin uraan tai sen puutteeseen tämä valinta edelleenkin kilpistyy. Iskällehän se ura vaan niiku kuuluu, eikä sitä kukaan kyseenalaista.

Koska profiloidun vanhempana tähän äiti-kategoriaan, eli olen nainen, kenelle on suotu biologisissa arpajaisissa lisääntymisen onni, olen altistunut ja altistanut itseni tietynlaiselle äitimyytille. Vanhemmuudessa esimerkiksi hiekkalaatikon laidalla notkuminen rinnastuu mielessäni kaurapuuron syömiseen. Molempia harrastetaan päässäni näissä myyttisissä tervehenkisissä kunnon perheissä vähintään kaksi kertaa päivässä vaikka jouluaattona, koska toistuvat rutiinit ovat tärkeitä ja kaurapuuro terveellistä. Ja minun on tietysti myyttisenä äitinä tähän pyrittävä.

hiekkalaatikkokuolemaAjatus tästä sisäistämästäni hyvän äitiyden suorittamisesta konkretisoitui, kun kärsin taas eräs aamupäivä hiekkalaatikon kulmalla infernaalisesta tylsyydestä. Päivä kuin tiskirätti, räkä valuu, kosteus laittaa palelemaan ja lapset syö kurahousuissaan hiekkaa kielloista huolimatta. Yritän innostua tuhannennesta kurakahvikupillisesta ja olen pettynyt siihen, että en innostu. Tekisi mieli taas kaivaa älypuhelin taskusta, mutta ei kehtaa, koska korppi tulee. Minuutit eivät kulu ja sormia palelee. Käsillä oli hiekkalaatikkokuolema.

Oletteko muuten huomanneet, että isä hiekkalaatikolla lasten kanssa on ilmiö, joka herättää ihastusta ja kehuja. Siinä ollaan jotenkin tosi hienosti suorittamassa vanhemmuutta. ”Tosi ihana isä-mies, kun noin lastensa kanssa ulkoilee.” Äiti hiekkalaatikolla? Eiiii ihan sama ilmiö.  Koska olette esimerkiksi nähneet Instagram-päivityksen, jossa isä hellän ylpeästi kehuskelee kotona villasukat jalassa ahkeralla puolisollaan #superäiti, kun hän on tämän ulkoilusuoritteen urheasti tehnyt? Ei ainakaan omassa feedissäni ole hirveästi ruuhkaa vastaavalla sisällöllä. Vastaavasti en näkisi, että isän laittama tylsyyttä valittava postaus hiekkalaatikon kulmalta saisi mitenkään hirveästi ymmärrystä osakseen. Vai saisiko? Ehkäpä, enpä ole tähänkään törmännyt.

Äitiyteen tuntuu nivoutuvan sisäsyntyisesti hämmentävän paljon omasta ajattelusta luopumista, uhriutumista ja marttyyrihenkisyyttä. Mitä sitkeämmin kestän ikäviä asioita, sen parempi äiti olen. Miksi kuvittelen vanhemmuuden kilpeni kiillottuvan siitä, että teen jotain sellaista jonka ajatteleminenkin vetää värit mielestäni? Miksi kuvittelen, että esimerkiksi juuri hiekkalaatikolla kuuluu käydä joka päivä? Miksipä en keksisi jotain muuta lasten päivittäisen liikkumisen tarpeen täyttämiseksi – maailma on auki. Eihän samalla pihalla möyriminen päivästä toiseen nyt edes ole kovin kehittävää motorisesti, virikkeellisyydestä nyt puhumattakaan. Jos kaurapuuro on mielestäni yksinkertaisesti niin pahaa, että tulen siitä huonovointiseksi, niin miksi oi miksi yrittäisin syödä sitä? PUURO ON PAHAAAAAAA!!!!! Aaah, kyllä helpotti.

Äitiyden (kuviteltujenkin) ristipaineiden tulituksesta on vaikeaa olla välittämättä juuri synnytyssairaalasta kotiutuessaan, mutta kokemuksen karttuessa homma alkaa vähitellen helpottaa. Ja ehkäpä jonain päivänä, tai ainakaan useimpina niistä, ei enää nakkaa kakkaakaan siitä, miten jokainen vanhemmuuden teko ja valinta voidaan nähdä myös siltä epäedulliselta kantilta ja oppii luottamaan omaan tuntumaansa siitä, kuinka jälkikasvun paras toteutetaan.

perheesta_taaperohaaste
”Katsokaa kameraan, niin äiti ottaa kuvan”

Seuraa Perheestä blogia myös Instagramissa ja Facebookissa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s