Eipä niin. Ja se keskeinen ero tässä on, että ihmiset harvemmin valitsevat sairautensa. Raskaus puolestaan on tila, joka ainakin useimmiten valitaan. Raskaana olemiseen liittyvä kipu, pahoinvointi, epämukavuus, ahdistus, väsymys, mainitsinko jo kipu, ovat asioita, jotka painetaan villasella esimerkiksi seuraavilla lausahduksilla: ”se nyt vaan kuuluu tuohon hommaan” tai ”raskaus ei ole sairaus”.

Jokainen fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokemus odottamisesta on tietysti erilainen. Joillain homma menee tosi kivuttomasti alusta loppuun asti ja he puhkuvat odotuksen onnea, elämäniloa ja energiaa. Kivat heille ja onnea uskomattoman hyvästä tsägästä. Sitten on hyperemeesistä kärsiviä, masennukseen tahtomattaan liukuvia, järkyttävien liitoskipujen invalidisoimia odottajia, joilla arpa ei ole ollut ihan niin suotuisa. Mutta hei! Se nyt vaan kuuluu tähän hommaan. ”Mitäs läksit” ja muista, että ”raskaus ei ole sairaus”.

Ihmiset rakastavan (tai kadehtivan) tuon ensimmäisen hehkuvan ryhmän odottajia. Taustavireenä tuntuu olevan se, että onnistunut eli mahdollisimman ei-raskaana oleva odottaja on tilansa ansainnut omilla toimillaan ja asenteellaan, eli se huonon arvan pakasta vetänyt saanut on jotenkin vähän luuseri ja omaa huonon asenteen raskauteen.

Odottaessaan pääsee esimerkiksi tutustumaan siihen, mitä on hoitaa päivittäiset velvoitteet, ruoanlaitot, siivoukset jne. ajoittain vatsatautia muistuttavassa olotilassa useiden kuukausien ajan ilman, että kukaan paitsi puoliso välttämättä edes asiasta tietää tai että se ketään nimettävästi kiinnostaisi. Ja ihan turhaa on myös kuvitella, että raskauden vuoksi saisi jotain helpotuksia, apua tai edes tsemppausta arkeen, sillä ”eihän raskaus ole sairaus”. Kysymyshän on asenteesta. Asennetta se toki vaatii raskauspahoinvoinnin vihdoin helpottaessa nostella isoja pojan jässiköitä ja kauppakasseja supistelevan kohdun ja ajoittain silmät pimentävän kivun yllättäessä löystyvän lannerangan temppuillessa ja refluksin puskiessa polttavaa vatsan sisältöä kurkkuun, jos erehdyt hieman kumartumaan, mutta aaaaa että on tämä vaan niin ihanaista aikaa, koska onneksi ”raskaus ei ole sairaus”.

Nykykulttuurissa tunnutaan suorastaan ihannoivan ihmisiä, joilla raskaus ei oikeastaan edes näy. Mistä tämäkin kertoo? Vitsit miten upeeta, kehosi tuottaa uutta ihmistä, eikä se edes näy ulos päin! No onhan tuo tietysti hämmentävää ja naisen kehon toiminta ällistyttävän upeaa, mutta miksi näkymätön raskaus olisi tavoiteltavaa? Kertooko pieni raskausmaha ihmisten mielestä hyvästä kontrollista asian suhteen, ikäänkuin kohdun tapa ja suunta kasvaa olisi kiinni siitä kuinka paljon suklaata mättää kitusiinsa? Ja ei – itselläni ei ole ollut odottaessani huomattavan isoja raskausmahoja tai ylipainoa, joten en tilitä tässä omakohtaisia traumojani, vaan hämmennystä siitä, millä sävyillä mahanseutua kommentoidaan, kun tullaan tietoisiksi siitä, että kyydissä on muutakin kuin läskiä ja ilmaa.

Kulttuurissamme tunnutaan siis pitävän ihanteena sitä, että raskaus ei ilmene, ainakaan muulla kuin sillä hehkuvalla tavalla ja sivulauseessa. Sama tuntuu koskevan myös äitiyttä ylipäänsä. Naisten pitäisi ymmärtää lisääntyä mahdollisimman huomaamatta: synnyttää polikliinisesti ja tietysti ilman kivunlievitystä koska ”kipu kuuluu asiaan”, palautua raskauden ja synnytyksen psyykkisestä ja fyysisestä runtelusta yksin päivissä, noh mielellään tunneissa, käyttäytyä ja erityisesti näyttää siltä, kuin heidän sisältään ei olisi juuri repinyt tietään neljäkiloinen luinen möhkäle, viedä lapset siihen omaan ja ainoaan kontekstiinsa eli päiväkotiin mahdollisimman pian eikä raahata heitä ihmisten ilmoille tunnelmaa pilaamaan ja palata nopeasti työhönsä ja muistaa menestyä koska Suomi on tasa-arvoinen maa ja ei täällä tyttöseni sukupuolen takia ketään sorreta.

Kuitenkin on tärkeää muistaa imettää vähintään se kaksi vuotta (puolivuotta, vuosi, kunnes lapsi vierottautuu itse hetki ennen yläasteen alkua – jokaisella on tästä mielipiteensä, joka on äitiä enemmän oikeassa). Mutta HUOMIO: siellä vessassa koska ”yök, imetyshän on tosi ällöttävää katsella ja mulla on tässä tää lehtipihvi kermakastikkeella kesken”. Lisääntymiseen ja lastenhoitoon liittyvät kuviot, kun ovat kliinistehokkaassa maailmassa varsin epämiellyttävää ja sottaisaa puuhaa seurata, niin on paljon kivempaa kaikkien kannalta, jos ne näkyvät ja kuuluvat ulospäin mahdollisimman vähän. Pysy kotona ja vessoissa siis kaksi vuotta ja luo se ura kuitenkin, onhan sulla yhteiskunnan varoilla hankittu koulutus.

Kulttuurissamme ei ole tapana juhlia ylenmääräisellä auttamisella, empatialla tai solidaarisuudella. Tämä on tullut kivuliaan selväksi lasten saamisen myötä lisääntyneen avuntarpeen kanssa. Olenkin todennut, että sinänsä ihan hyvä kohdata tämä nyt näinkin toivon täyteisen asian kuin lasten myötä, kuin esimerkiksi syöpää sairastaessa. Suosittelen lämpimästi lukemaan Antroblogista kulttuuriantropologi Suvi Jaakkolan erinomaisen kirjoituksen aiheesta: Suomiko maailman paras maa olla äiti?

Onhan se ihanan pudistavaa kyynelehtiä somessa hirvittävän epäoikeudenmukaisille elämänkohtaloille ja erilaisten hyväntekeväisyysinstanssien toteuttamalle avulle, mutta kadulla tai vaikka ihan lähipiirissä, jos vastaan tulee konkreettisesti apua tarvitseva ihminen, katse käännetään pois. Kulttuurissamme kuuluu pärjätä. Ja kun voimat eivät enää riitä, voi aina sanoa ”mitäs et hakenut apua ajoissa”. Mitäs hankkiuduit tuohon tilaan, kärsi nahoissasi seuraukset, koska Eeva ja omena.

Sain esimerkiksi kuulla viime viikolla mahani, lastenrattaissa istuvan taaperon ja leikki-ikäisen kanssa Kampin kauppakeskuksen ovista pyrkiessäni ovea meille suunnattoman ritarillisesti pitäneeltä suuriin ikäluokkiin kuuluneelta herrasmieheltä, että hän venyi tähän urotekoon sen takia, että on hänen etunsa, että tähän maailmaan syntyy uusia veronmaksajia. No voi kiitos tästä sukupolvien välisessä suuresta käden ojennuksesta, tämä lämmittää pitkään.

Äitiys ei siis ole mitenkään siisti juttu, paitsi silloin, kun sen tekee niin, ettei se tavallaan ilmene ulospäin millään tavalla. Oikeastaan tuntuu siltä, että sisäsiistissä ja tehokkaassa kulttuurissa lapsille ja äitiydelle on koko ajan vähemmän tilaa ylipäänsä. Ja käytän sanaa äitiys tarkoituksella vanhemmuuden sijaan, sillä miesten suorittamalle vanhemmuudelle lankeaa todellakin ihan erilaisia odotuksia ja tiloja. Mies joka ilmestyy yliopistolle, kauppaan tai hiekkalaatikolle vauva kantoliinassa on edelleen paitsi kuriositeetti, myös automaattisesti supersankari. Se mikä tekee miehestä sankarin, tuntuu tekevän naisesta usein luuserin – tässäkin asiassa. Ihmenainen on Ihmenainen ainoastaan, jos ei anna äitiyden näkyä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s