Kävin eilen ensimmäisen kerran kolmannen lapsemme syntymän jälkeen jossain ilman vauvaa. Pumppasin maidot jääkaappiin ja jännitin (turhaan) hyväksyykö juniori appeensa silikonisen tutin kautta. Kiukuttelin varmuuden vuoksi miehelle ennen lähtöä jännitystäni, joten sabotoin näin mahdollisuuteni lähteä hyvällä mielellä. Priceless.

Olin nähnyt trailerin vasta ensi-iltaan tulleesta elokuvasta Tully ja elokuva näytti paitsi melko ajankohtaiselta myös hauskalta. Pyysin mukaan niin ikään kolmen pienen lapsen äidin naapurista ja varauduimme mukavaan ja virkistävään elokuvakokemukseen. No ihan sitä emme saaneet. Teatterista poistui kaksi jokseenkin ahdistunutta naista. Toinen meistä koki erityisen raskaaksi elokuvan alun, toinen lopun. Kokemus on luonnollisesti katsojan silmissä, mutta yhtä kaikki itselleni jäi melko valju olo elokuvasta. Olo jota en saa oikein karistettua päältäni. En voi juurikaan ruotia elokuvan juonta pilaamatta sitä, joten kannattaa siis katsoa itse ja vetää omat johtopäätökset siitä.

En ole ihan varma kenelle elokuva on suunnattu. Se kourallinen naisia, jotka elokuvaa olivat asettuneet katsomaan sunnuntaisena iltana, ei tuntunut mitenkään ilahtuneelta tai virkistyneeltä kokemuksen jälkeen. Teatterissa oli pysähtynyt, ehkä hieman surullinen tunnelma. Elokuva ei antanut vastauksia tai oikeastaan kysymyksiäkään, ei katharsista tai selitystä. Mutta ehkä siinä olikin juuri sen pointti.

Individuaalisen kulttuurin deprivaatikokeessa, jota äitiydeksi kutsutaan, identiteetti räjähtää viimeistään synnytyssalissa pirstaleiksi, jos integriteetilläsi pyyhitään lattioita (lue lisää obstetrisesta väkivallasta esim. täältä). Se, että sait elävän lapsen syliisi tulee pyhittää kaiken jota koit ja jota tulet kokemaan, olkoonkin se vaikka kuinka sanoinkuvaamattoman hirveää, nöyryyttävää tai kivuliasta. Ja tavallaan itsekin koet näin, koska kiitollisuus lapsesta on niin ylitsevuotavan valtava. Mutta se ”entinen minäsi” ei kuitenkaan osaa välttämättä hävitä rimpuilematta ja rakentuu asetelma, jossa et tiedä enää oletko lintu vai kala. Jollain tavalla muutut näkymättömäksi tai et enää tunnista sitä mitä presentoit.

Valitset ja teet niin tai näin, se on jostain vinkkelistä väärin ja koska roolisi on jotenkin niin hämmentävän julkinen ihan kenellä vain on tavallaan oikeus se sinulle kertoa. Jos pahastut, olet syyllistyvä äiti. Toisaalta sinulle viestitetään sitä, että jos muutut olet epäonnistunut ja säälittävä, koska olet ”uppoutunut äitiyteen” tai ”otat sen liian vakavasti”, toisaalta muutosta kuitenkin edellytetään ja se tiedetään väistämättömäksi. Julkisilla paikoilla olet vaunuinesi tiellä, mutta kotiin ei saisi hautautua. Oikeastaan et tiedä missä sinun pitäisi olla. Töissä? Kotona? Jos väsyt, vika on liiassa suorittamisessa, siinä että tapasi olla äiti on vääränlainen tai siinä että et osaa pyytää apua. Ja jos pyydät apua, lävähtää ”ei pitäisi hankkia niitä lapsia, jos xxx” – kortti.

Äitiys voi olla armotonta, jos sinun oletetaan selviävän yksin, sillä yksin selviäminen ei ole mahdollista. Se on loppumaton reality-show, jossa syöt päivästä toiseen matoja, mutta tässä seikkailussa saarelta ei pääse pois. Se on siis tavallaan peli, jota ei voi voittaa, mutta jota voi kaiketi oppia pelaamaan. Temppu on siinä, että sinun tulisi onnistuaksesi saada se näyttämään helpolta, muuten ihmiset eivät halua nähdä sinua, koska sitä rimpuilua on kiusallista seurata. Ihan itsestäkin.

Tully – Traileri: https://www.finnkino.fi/event/302589/title/tully/ 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s